Suhteellista. 22.3.2011

Tämä on nyt sinällään aivan erillinen asia tähän varsinaiseen nähden, mutta koska tämä näkyi ja vaikutti minun elämääni, on lienee paikallaan sekin tänne kirjoitella.

Se hiihtoloma, joka seurasi tuon edellisen tapahtuman jälkeen, muutti elämäni suuntaa melko tavalla. Menin nimittäin hiihtolomariparille isoseksi ja siellä törmäsin Tomiin. Tyyppiin, jonka olin kyllä tuntenut isoskuvioista jonkin aikaa, mutta en sen lähemmin. Leirillä sitä vaan tutustuu ihmisiin suhteellisen helposti, kun viettää niiden kanssa viikon saman katon alla, lähes vuorokauden ympäri samoissa tiloissa. Kiusoittelimme toisiamme, Tomi piti minua oman elämäni Nuuskamuikkusena ja selvästi ihastui minuun. Ja niin minäkin kyllä häneen. Hän sattui silloin seurustelemaan, joten se leiri sinällään ei johtanut mihinkään sen enempään ja kevät kulki omaa tahtiaan.

Kevään lopulla, kyseisen leirin konfirmaatiossa Tomi kertoi seurustelusuhteensa loppuneen ja samalla näytti, että hänellä oli minun puhelinnumeroni Neiti Nuuskamuikkusen nimellä. Hiukan siitä hämmästyin, mutta olin salaa myös tyytyväinen. Sinä päivänä jo tallailimme maita ja mantuja käsi kädessä, viikon päästä menimme syömään ja olimmekin yhtäkkiä seurusteleva pari. Minä?! En olisi voinut sitä itsestäni uskoa. Mutta niin siinä vain kävi.

Jotenkin olimme alusta asti hyvin kiinni toisissamme, mutta kumpikin hyvin epäuskoisia koko asiasta. Tomi kertoi, ettei varsinaisesti ollut minuun ihastunut, mutta jotenkin kiehdoin häntä. Ja minä taas olin edelleen aivan järkyttävän rakastunut Häneen, mutta kiinnostunut kyllä Tomista. Tomin kanssa oli helppo olla ja touhuta. Varmaan näistä alkuasetelmista johtuen koko suhteemme oli solmittu tuhoon tuomittujen tähtien alla. Minä kyllä ajan kanssa rakastuin Tomiinkin, mutta ei Tomi ikipäivänä mielessäni vetänyt vertoja Hänelle. Ja toisaalta Tomikin oli aika altis kaikille muille naisille heti alusta pitäen. Emme olleet seurustelleet kuin reilun puoli vuotta kun meillä oli jo ensimmäinen kriisi siksi, että Tomi oli ihastunut palavasti entiseen kaveriinsa. Minä tässä vaiheessa vielä olin sen verran vapaamielinen, etten oikeastaan sen kummemmin reagoinut tilanteeseen. Sanoin vain, että ilmoittaisi sitten minullekin, jos haluaa lopettaa seurustelun.

Tällaisia kriisejä meillä oli säännöllisesti koko seurustelumme ajan, ja minä puolestani koko sen ajan kun olin vielä koulussa, ja jonkin aikaa sen jälkeenkin, sulkeuduin säännöllisesti itseeni ja ajattelin vain Häntä. Jollain oudolla tapaa minun muuten avoimessa luonteessani nämä tietyt sulkeutumisen hetket tuntuivat kiehtovat Tomia, ja ne pitivät häntä varmaan luonani pidempään, kuin ilman niitä olisin muutoin itsenäni pitänyt. Ensimmäisen kerran erosimme kesän lopulla vähän reilut kaksi vuotta seurusteltuamme. Tomi oli tuolloin armeijassa ja oli taas kehittänyt vakavan ihastumisen erääseen toiseen naiseen. Tässä vaiheessa olin jo siinä jamassa, että itkin eroa muutaman päivän putkeen, mutta sitten aloin toipua ja tottua ajatukseen.

Jotenkin armeijassa olo varmaan vaikutti Tomiinkin ja hän ajautui lomillaan takaisin luokseni entiseen tapaan. Parin kuukauden eron jälkeen palasimme taas yhteen ja aloimme suunnitella tulevaisuutta toden teolla. Minä aloitin opinnot kotipaikkakunnalla. Tomin tultua armeijasta muutimme saman katon alle ja leikimme kotia. Koko ajan meillä oli ne samat kriisit siinä taustalla kuin aiemminkin. Sitten Tomi sai työpaikan vieraalta paikkakunnalta, mietin pitkään, lähdenkö mukaan vai jäänkö kotipaikkakunnalle. Tomi ei painostanut, mutta totesi, ettei suhteemme kyllä varmasti eri paikkakunnalla asumista tule kestämään. Niinpä minä sitten aikani mietiskeltyäni totesin, että lähden mukaan, saanpahan siinä samalla jätettyä tylsät opintoni.

Muutimme siis Tomin työn perässä. Minä hain sitten sille paikkakunnalle opiskelemaan. Eräs yliopistokaupunki kiinnostavine koulutuksineen olisi ollut aika lähellä, mutta se olisi ainakin ensimmäiselle vuodelle vaatinut osittaista muuttoa sinne ja Tomi taas heitti ilmaan, ettei suhteemme sitä kestäisi. Jälleen valitsin Tomin. Ajan saatossa ostimme talon, ja kun minulla oli opintoja enää viimeinen vuosi jäljellä, aloimme suunnitella perheenlisäystä. Suunnittelimme samalla myös naimisiinmenoa. Ja koko ajan taustalla ne samat haasteet ja epäilyt kuin siihenkin saakka.

Sitten yllättäen, puoli vuotta ennen sovittua hääpäivää, Tomi sanoi, ettei taida pystyä tähän. Oli taas ihastunut toiseen naiseen, tällä kertaa sellaiseen, jolla oli jo lapsi (minulla siis todettiin siinä syksyllä vaikeuksia lapsen saannissa, olisi kaivattu lääkkeellistä ja ehkä vähän teknistäkin apua). Ja niinhän siinä sitten kävi, että parin kuukauden järjestelyjen jälkeen minä pistin haarukkani pakettiin, myin talonpuolikkaani Tomille, maksoin oman lainaosuuteni pois ja muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Tomi hoiti hääjärjestelyjen perumisen. Minulla onneksi siinä vaiheessa oli jo ammatti takataskussa ja töitäkin tiedossa.

Ehdimme seurustella kaikkiaan seitsemän ja puoli vuotta, mutta kuten sanoin, se oli alusta alkaen tuhoon tuomittu juttu. Jos ensimmäiset kriisit ovat jo heti seurustelun alettua kun pitäisi vielä elää huumaa, ei se kovin hyvää suhteelle lupaa. Olimme lisäksi melko nuoria. Enkä oikeastaan tiedä, mikä meidät piti yhdessä. Rakastimme kyllä toisiamme, mutta Tomi ei koskaan kokenut minun suhteeni sitä ihastumista, joka häntä vaivasi muiden naisten suhteen. Ja minä taas en koskaan rakastanut Tomia niin paljon kuin Häntä. En lähellekään. Rakastin kyllä, olin valmis jakamaan elämäni hänen kanssaan, mutta Tomi ei ikinä saanut polviani veteläksi, onnistunut kiehtomaan mieltäni samalla tavalla tai saanut minua hymyilemään typerästi montaa tuntia. Jälkikäteen ajatellen suhteen jatkuminen Tomin kanssa olisi merkinnyt tyytymistä johonkin vähempään. Enkä nyt tarkoita sitä, että suhteen tulisi olla jatkuvaa ihastusta ja huumaa tai romanttista hörhelöä, olin tyytyväinen elämääni Tomin kanssa. Mutta onnellinen en ollut. En missään vaiheessa. En sillä tavalla pöyristyttävän onnellinen, jollaiseksi Hän minut sai muutamalla katseella ja pelkällä ajatuksella siitä, että merkitsin Hänelle jotain muutakin kuin oppilasta.

Nykyään Tomi on naimisissa sen saman naisen kanssa, johon meidän suhteemme kariutui. Heillä on naisen lapsen lisäksi myös yhteinen lapsi ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, toivon heille kaikkea hyvää. Olin suhteen loputtua ja suurimman surun mentyä itse asiassa helpottunut. Tomin elämä kulki omia latujaan ja minä sain oman elämäni. Ehkä elämässäni ei kaikki ole mennyt niin kuin suunnittelin, mutta nyt olen kuitenkin onnellisempi kuin Tomin kanssa. Ehkä joskus vielä kokonaan onnellinenkin.

Se, miksi tämän kirjoitan tähän väliin, johtuu siitä, että Tomi tulee varmaankin esiintymään myös Häntä koskevissa kirjoituksissani ja samalla oikeasti huomaa sen, miten vinoutunut suhteemme oli minun puoleltani, koska kaikki, mitä minun mieleeni mahtui, oli Hän.

Hulluksi minut teet 21.3.2011

Joulun jälkeen Hän tuntui taas saaneen lisää vauhtia. Lähestyvä kevätkö se Hänen päänsä aina sekoitti – olin huomannut, että Hän usein oli keväisin sekopäisempi minunkin suhteeni kuin syksyn puolella – vai mikä lienee taas Hänen syynsä ollutkaan. Hän oli puheliaampi kuin aikoihin, alkoi kursseillakin jutustella minulle taas enemmän kuin pitkään aikaan. Asiaa tietysti auttoi se, että istuin aivan Hänen nenänsä alla… Hän kuitenkin usein tehdessämme jotain hiljaisia töitä, tehtäviä tms. alkoi höpötellä hiljaisella äänellä kanssani. Se taas sai muutaman kurssikaverini kummastuksiin ja yhden lähes raivoihinsa. Emma oli, nätisti sanoen, lievästi blondi. Hän ei ollut ollut yläasteella kanssamme samalla luokalla eikä ollut tottunut Hänen tyyliinsä, mutta nopsasti siihen kuitenkin pääsi kiinni. Emma oli aiemmalla kurssilla tottunut siihen, että Hän kommentoi ja jututti häntä, mutta tämä kurssi, jossa olimme me Hänen entiset oppilaansa (ja hiukan itseäni imartelen sanomalla, että tietenkin myös minä, jolle Hän oli tottunut osoittamaan huomiotaan jo muutaman vuoden ajan…) näytti hiukan erilaiselta Emman silmin. Hän ei tuntunut kestävän sitä, ettei saanut kaipaamaansa huomiota. Ja kieltämättä silloin kun sai, minä hykertelin itsekseni, koska Hän useimmiten päin naamaa sanoi Emmaa tyhmäksi, mutta tämä ei sitä tajunnut. Lisäksi Hän näin sanoessaan usein virnisteli minulle kun selvästi näki, etten minä ollut Emman ylimpiä ystäviä ja taatusti tajusin myös Hänen kiertelevistä kommenteistaan, mitä Hän tarkoitti.

Viimeisenä päivänä ennen hiihtolomaa Hän sitten pimahti. Tai siis. Ehkä pimahdimme molemmat. Istuin Jannan kanssa perinteiseksi käyneessä nurkassamme jutustelemassa yhdentekeviä ja keskustelumme yhdessä kohtaa sisälsi äärimmäisen älyllistä pim pom ja ping pong -ääntelyä. Hän sattui tietenkin juuri siinä kohtaa tulemaan kansliasta ja kuulemaan juttumme. Ja tulla tupsahti saman tien siihen nenäni eteen taas kyykistelemään ja pääsi yllättämään aivan täysin liittymällä keskusteluumme noilla samoilla fiksuilla äännähdyksillä. Meinasimme Jannan kanssa tikahtua nauruun ja Häntäkin tuntui hymyilyttävän. Minä kerrankin sitten osasin tähän todeta, että kyseiset ääntelyt kuvaavat ajatteluni tasoa sillä hetkellä ja se johtuu yksinomaan siitä, että olen joutunut Häntä katselemaan nämä muutamat vuodet. Siitäkös Hän riemastui ja totesi, että ehkäpä tämä Hänenkin sekopäisyytensä sitten johtuu minun vaikutuksestani. Hiukan rohkenin tätä epäillä, mutta en sanonut ääneen. Mikäpä sen ihanampaa kuin ajatella, että Hänkin sekoaisi minun vaikutuksestani…

Siinä sitten totesimme, että koska vaikutamme toisiimme näin, emme uskalla edes ajatella, missä olemme parin vuoden päästä. Hän siihen sitten heitti, että ehkä päädymme samalle hullujenhuoneelle, jossa Hän sitten hoitonsa ohessa pitää oman aineensa kursseja, joille minutkin silloin tällöin lasketaan. Nauraa rätkätimme siinä kovaäänisesti näille jutuillemme, Janna jäi taas hiukan ulkopuolelle tästä keskustelusta. Hän sitten siinä suuressa riemussa totesi, ilmeisesti aivan ajattelematta, että minun täytyy sitten muistaa Hänelle kertoa huoneeni numero, jotta Hän pääsee vierailuille. Siinä vaiheessa leukani meinasi tipahtaa polviin ja salamannopeasti vain reagoin ja sanoin, että toki, mutta sama koskee sitten Häntäkin, eli numero numerosta. Janna hölmistyi aivan täysin eikä siinä sinällään mitään, jos Hän olisi jatkanut juttua vielä tästä, mutta Hän hämmentyi itsekin omista sanoistaan aivan täysin, hiljeni ja hiukan jopa punastui. Niin kyllä taisin tehdä minäkin. Olisin voinut tanssia riemusta, sillä jos Hän olisi vain ohittanut tuon sen kummemmin reagoimatta, olisin voinut ajatella sen vain vitsiksi, mutta koska Hän selvästi reagoi omiin sanoihinsa niin kuin reagoi, saatoin olettaa, että Hänenkin mieleensä ehkä juolahti, miltä “vierailu” tässä yhteydessä saattoi kuulostaa. Joltain vähemmän viattomalta. Hän vielä yritti pelastaa tilanteen vitsailemalla jotain lisää, että sinne olemme sitten tuomitut kärsimään toisistamme emmekä pääse pois, jos kerran saamme toisemme sekoamaan. Tuntui, ettei Hänellä enää sen jälkeen ollut mitään sanottavaa, mutta Hän ei oikein osannut lähteä siitä poiskaan. Hänen onnekseen Häntä pyydettiin takaisin kansliaan ja Hän siitä sai luontevasti sitten lähdettyä.

Janna, joka aina oli kaikkea muuta kuin kannustava tässä minun sekoamisessani, oli tyrmistynyt. Epäuskoisen tyrmistynyt. Totesi, ettei uskoisi, ellei olisi kuullut. Sanatarkasti Hän vielä lisäsi, että “Taisi herran alitajunnasta hieman lipsahtaa…” Niin minäkin toivoin. Että se todella olisi ollut alitajuinen lipsahdus siitä, mitä Hän ajatteli. Vierailuja huoneessani. Taivas.

“Every time you look at me
My heart is jumpin, it’s easy to see

You drive me crazy
I just cant sleep
Im so excited, I’m in too deep
Ohh…crazy, but it feels alright
Baby, thinkin of you keeps me up all night…”

Valokuvaluento 18.3.2011

Jotenkin palasimme vanhoihin tapoihimme siinä syksyn kuluessa. Ja kehitimme uusia. Hän oli äärettömän kohtelias, availi minulle (yleensä vain minulle) ovia, kommentoi aina ohi mennessään jotain pientä, huomasi uuden takin ja niin edelleen. Asioita, joita Hän ei ollut ennen tehnyt. Juttelimme paljon edelleen useimmiten jotain yhdentekevää. Minä tietenkin asetuin Hänen tielleen; useimmiten hengailin ystäväjoukkomme kanssa kanslian ja opettajien huoneen välittömässä läheisyydessä, sen verran kaukana kuitenkin, ettei minua voinut kyttääjäksi syyttää, mutta niin, että Hän varmasti näki minut ja useimmiten joutui kulkemaan ohitseni. Toisaalta Hän tuntui hakeutuvan minun läheisyyteeni yhtä lailla, etsi minut väkijoukosta ja tuli luokseni juttelemaan, vaikkei olisi ollut mikään pakko. Se alkoi olla sen verran näkyvää, että Jannakin (se skeptisin minun hulluudestani tietävä) pisti asian merkille ja alkoi huokailla Hänet nähdessään, että sieltä sitä taas tullaan. Sanna käski minun olla välittämättä Jannasta ja olla onnellinen, että Hän etsi seuraani ja tuli juttelemaan minulle, vaikkei sillä nimenomaisella hetkellä opettanutkaan minua. Olin kuitenkin Hänen mielessään. Ehkä minun olisi pitänytkin tuskailun ja epäilyn sijaan nauttia enemmän.

Se, mikä saikin minut sitten taas enemmän nauttimisen puolelle, sattui kun olimme jälleen yhden syksyisen päivän jälkeen lähdössä kotiin. Kävelin portaat Joannan kanssa ja näin Hänet touhuamassa jotain isojen ilmoitustaulujen luona. En voinut olla hiljaa, vaan tietenkin utelin Häneltä, mitä Hän mahtoi hommata. Vastaus oli, että Hän ripusteli viime keväiseltä luokkaretkeltä ottamiaan valokuvia näytille. Minä tietenkin parkkeerasin Hänen viereensä kuvia ihmettelemään ja vastahakoinen Joanna tallusteli perässäni. Hän taas luonteensa tai kutsumuksensa mukaisesti huomasi alttiin kuulijan ja alkoi esitellä kuvissa olevia paikkoja seikkaperäisesti. Hän tiesi kuvaamistaan asioista paljon, tietenkin. Ja minä nautin täysin siemauksin siitä, että Hän luennoi niistä minulle. Sen sijaan, että olisimme olleet perinteisessä opettaja – oppilasasetelmassa vastakkain, olimme parkkeeranneet katselemaan Hänen suurennettuja kuviaan vierekkäin. Niin vierekkäin, että vaikka nautinkin Hänen luennoinnistaan, osa meni väkisinkin ohi korvien, koska käsiemme välissä oli noin millin rako ja olimme kumartuneet päät lähes yhdessä kuvien ylle. Se varmaan näytti läheiseltä, mutta minä kyllä tunsin sen millin. Ja sen “lähes”. Olin sähköistynyt ja mieleni olisi tehnyt nojata Häneen, mutta enhän minä uskaltanut. Ja Hän kun oli siitä koskettamisesta niin piiruntarkka. Kroppani muistaa vieläkin jokaisen mitättömän vähäisen ja viattoman kosketuksen, joita Hänen kanssaan jaoin.

Joka tapauksessa, vietimme siinä vähän reilun tunnin ja jossain välissä moni muista opettajista alkoi hipsiä päivän päätyttyä pois töistä ja erittäin monen reitti kulki myös meidän ohitsemme. En tiedä, huomasiko Hän ensin mitään. Minä kyllä tajusin sen kummastuksen muiden opettajien suunntalta heti ensimmäisestä ohikulkijasta. Muutaman jälkeen Hänkin alkoi selvästi sen tajuta, koska seurasi myös katseellaan kollegoidensa ohimarssia. Psykologian opettajamme ilmaisi hämmästyksensä selvimmin, katsoi meitä pitkään, kohotti kulmiaan liioittelevasti ja hymähti vielä kysyvästi tarpoessaan käytävää. Hän ei sanonut siihen mitään, ei liikahtanut piirun vertaa, mutta katsoi minua, naurahti pienesti ja siirtyi seuraavaan kuvaan. Sillä hetkellä tilanne ei tuntunut kiusaavan Häntä vähääkään. Kävimme koko Hänen kuvapinonsa läpi ja huomasin taas, että Hän piti minua paljon fiksumpana kuin oikeasti olinkaan. Hän oletti minun tietävän asioita historiasta, joista en ollut kuin hämärästi kuullut, onneksi pienen vinkin jälkeen muistin tosiaan hämärästi jotain kuulleeni enkä antanut aivan täysin tomppelia vaikutelmaa.

Niin pieneltä kuin se kuulostikin, kuusitoistavuotias minäni eli tuolla hetkellä pitkään. Ja myös Joannan huomautuksella, että hän tunsi itsensä pelkäksi statistiksi tilanteessa. Välttämättömäksi pahaksi, jolle Hän sanoi kokonaiset kaksi lausetta koko aikana. Se sai minut taas uskomaan mahdottomiin. Ei suinkaan siihen, että saisin Hänet joskus omakseni, vaan siihen, että olin Hänelle jotain. Erityistä. Erilaista kuin muut oppilaat. Vaikka mistä minä tiesin. Juttelihan Hän muidenkin kanssa, enkä tiedä, miten Hän käyttäytyi ennen kuin minä siihen kouluun tulin tai sen jälkeen kun sieltä lähdin. Ehkä Hänellä oli aina joku, jota Hän piti lemmikkinään. Jotenkin en uskonut siihen, mutta olihan sekin mahdollista. Mutta jotenkin muiden opettajien kummastuksesta päättelin, ettei Hän ehkä ainakaan aiemmin niin ollut tehnyt.

Ja ilmeisesti siinä vaiheessa minun tunteeni olivat Hänelle selviä. Kun joulu sitten koitti ja viimeisellä tunnilla toivottelin Hänelle haikeasti hyvät joulut, Hän vastasi samoin ja lisäsi vielä “kyllä se siitä” -lausahduksen lämpöisellä äänellä ja tiiviisti silmiini katsoen. Minä tietenkin – hölmö kun olen – en voinut jättää lausahdusta siihen, vaan kysyin, että jouluko? Vastaukseksi sain hetken hiljaisuuden, sitten nyökyttelyä ja toteamuksen “sepä se”. Jotenkin sain sen kuvan, ettei Hän todellakaan tarkoittanut joulua. Sätin itseäni hetken pilaamisesta vielä pitkään jälkikäteen. Olisi pitänyt antaa sen jäädä Hänen lausahdukseensa.

“If I could turn the page
In time then I’d rearrange just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn’t find a way
So I’ll settle for one day to belive in you
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet, little lies…”

Villit hevosetkaan eivät saa minua luopumaan… 28.2.2011

Joskus minusta tuntui, että koko elämäni oli yhtä unta. Mietin sitä jonkin filosofin teoriaa, että oikeasti olemme vain aivoja purkissa, jotka kuvittelevat kaiken tämän maailman ympärilleen. Siltä minustakin alkoi tuntua. Että kuvittelin kaiken. Mitään ei tapahtunut ja kuitenkin tapahtui. Hän oli entisensä eikä kuitenkaan ollut.

Istuin – yllättäen Sannan kanssa - yhtenä keskiviikkoiltapäivänä viettämässä kuvaamataidon tuntia ala-aulassa. Olimme saaneet lähteä luokasta piirtelemään jotain yksityiskohtaa koulurakennuksesta, se sai olla mitä tahansa. Minä valitsin rosoisen, lohkeilleen tiiliseinän ja aloin tallentaa sitä paperille. Sanna istui vastapäätäni toisella puolen käytävää ja piirsi paloletkua. Tiesin, että Hänellä oli sinä päivänä lyhyt päivä (olin tietenkin selvillä Hänen lukujärjestyksestään, ainakin suurinpiirtein) ja koska tiesin, missä Hän piti autoaan, ajattelin, että Hän saattaisi kulkea kyseisen aulan poikki kotimatkallaan. Olimme siinä vaiheessa väleissä, mutta emme olleet pitkään aikaan jutelleet kunnolla. Niin, että molemmat olisivat jämähtäneet paikoilleen ja oikeasti keskittyneet siihen, mitä toisella oli sanottavanaan.

Minun ei tarvinnut siinä kovinkaan kauan istuksia (sivumennen sanoen, vanha koulu ja sen vetoinen aula eivät ole niitä lämpimimpiä paikkoja harrastaa piirtämistä, varsinkaan syksyisin) kun Sanna, joka siis istui niin päin, että näki opettajien huoneesta tulijat, rykäisi merkitsevästi. Samassa sähköistyin kuin olisin hakenut pistorasiasta vähän ylimääräistä latausta akkuuni, huomasin helahtavani punaiseksi ja sydän alkoi lyödä tuhatta ja sataa. Hän ei ensin nähnyt minua, nyökkäsi vain Sannalle. Minä huikkasen heit Hänen selälleen ja siinä vaiheessa Hän vasta tajusi minun istuvan siinä samassa tilassa. Hän vilkaisi taakseen, käännähti ympäri ja tuli kyykistelemään siihen viereeni. Ja aloitti juttunsa kysymällä, mitä järkeä on istua siinä kylmässä aulassa. Yritin siinä sitten parhaani mukaan selitellä, mitä järkeä siinä oli, kun en voinut oikein suoraankaan sanoa, että Hänen vuokseen siellä persustani palellutin. Jälkikäteen ajatellen se olisi toisaalta ollut aika hyvä veto siinä tilanteessa, mutta eihän sitä teininä uskalla… Hän jäi siihen viereeni pitkäksi aikaa. Puhuimme kerrankin kunnolla, mutta emme kunnon asioista. Jutustelumme hyppeli pomppuitikoista (ne isot hypellen liikkuvat hyttyset) aina syksyn vähenevään valon määrään. Sannalle Hän ei sillä kertaa sanonut mitään, ei kerrassaan mitään. Ja joko Sanna luontaisesti hiljaisempana ihmisenä tai minun tunnelmani aavistaen, keskittyi piirtämiseen rauhassa eikä kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Pari muuta ihmistä sen sijaan taas kyllä kiinnitti. Parin oppilaan kommenteille Hän malttoi hymähtää ja yläasteen rehtori sai kummasteluunsa vastaukseksi, että keskustelemme pomppuitikkafilosofiasta… Siihen minä tirskuin kuin pikkulintu kesän korvalla ja yritin koota itseni.

Hän siitä sitten tietenkin lähti (noin tunnin kuluttua) kotiinsa ja me jäimme vielä toiseksi tunniksi aulaan. Minä en saanut enää mitään aikaiseksi, kunhan pyörittelin kynää kädessäni ja ajatuksia päässäni. Sanna omaan rohkaisevaan tyyliinsä totesi vain, että ei meidän keskinäistä vetovoimaamme oiken voinut olla huomaamatta. Toisin kuin muiden kavereideni kanssa olisin todennäköisesti tehnyt, en käynyt Sannalta tivaamaan yksityiskohtia. Sanna ei lähtenyt intoiluuni niin herkästi mukaan kuin moni muu ystävistäni, joten hänen satunnaiset kommenttinsa tuntuivat erityisen hyviltä. Ajattelin aina, ettei Sanna voi täysin väärässä olla. Vaikka hän tiesikin, mitä minä tunsin Häntä kohtaan, Sanna ei kuitenkaan koskaan liioitellut omia havaintojaan, ei alkanut analysoida jokaista ilmettä ja elettä, kuten esimerkiksi Anni teki – ja usein pyytämättäni. Siksi jotenkin luotin Sannaan. Jos hän sanoi, että vetovoimaa selvästi oli, uskoin siihen, että sitä oli.

Toinen mieleeni erityisen hyvin jäänyt tapaus sattui parin viikon kuluttua aulajutustelustamme. Yläasteen äidinkielenopettajamme oli laittamassa meidän yhdeksännen luokan keväällä tekemiämme portfolioita koulun käytävän vitriiniin näytille, ja koska satuin sopivaan aikaan Joannan kanssa kulkemaan ohitse, hän pyysi meidät avukseen. Minä seisoin tuolilla ja kurkottelin ylähyllylle enkä todellakaan katsonut kuka opettajien huoneesta oli tulossa ja meinasin tipahtaa siltä jakkaraltani kun joku yhtäkkiä tarttui jalkoihini ja totesi, että älä vain tipahda… No joo’o. En, ellen sitten säikähdyksestä. Hänhän se sitten oli huomannut herkullisen tilanteen ja nämä hyväkkäät Joanna ja entinen opettajamme eivät sitten voineet sanoa mitään. Tai eivät ehkä osanneet (ilmeistä päätellen) myöskään odottaa moista käytöstä. Hiukan “kehuin” Hänen päähänpistoaan ja sanoin, ettei Hänestä olisi jäänyt kuin märkä läntti, jos olisin sieltä Hänen niskaansa tipahtanut. Olisi Hän kuulemma ottanut kiinni… Järkyttyinein olin siitä, että Hän aivan tosiaan oli ottanut jaloistani kiinni. Hän ei koskaan, ei todellakaan koskaan koskettanut yhtään ainutta oppilasta oma-aloitteisesti. Sain siitä aika hyvät sävärit enkä meinannut kestää sillä jakkarallani sen jälkeen senkään vertaa. Kummallista, miten jonkun ihmisen kosketus voi saada kaikki hermot kimpoilemaan, niin että tuntuu kuin saisi sätkyjä. Hän jäi siihen sitten katselemaan, mitä esille laittelimme ja totesi siihen, että nyt olivat sitten kaikki vanhat synnit esillä. Niinpä. Ja minun suurin syntini siinä paljastui varmaan sekä entiselle opettajalle, että parille muulle, elleivät jo sitä tienneet. Niin täysin onnistuin blokkaamaan muut ihmiset tajunnastani Hänen läsnäollessaan. Parasta koko jutussa oli se, että Hän jäi paikalle niin pitkäksi aikaa, kunnes lähdimme siitä, ja silloinkin Hän lähti minun kanssani samaan suuntaan eikä kiinnittänyt muihin mitään huomiota. Enkä minäkään. Upposin Hänen äänensä väreihin ja roihusin kuin juhannuskokko Hänen katseensa alla. Olin varma, että sillä hetkellä otsaani oli kirjoitettu Hänen nimensä. Siinä ei taatusti ollut mitään epäselvää.

“I know I dreamed you, a sin and a lie
I have my freedom, but I don’t have much time
Faith has been broken, tears must be cried
Let’s do some living, after we die

Wild, wild horses, we’ll ride them someday
Wild, wild horses, we’ll ride them someday…”

Marraskuu 12.1.2011

Tai siltä minun mieleni ainakin tuntui koko syksyn. Miljoonasateen Marraskuulta. Lukio alkoi oikeastaan siitä, mihin yläaste oli loppunut. Paikat olivat tuttuja, ihmisetkin suurimmaksi osaksi. Ja karmein yllätys syksylle oli se, että Hänen lisäkseen Hänen ainettaan oli tullut opettamaan aivan uusi opettaja. Ja minun älyttömän hyvällä tuurillani meidän ryhmämme sai tietenkin sitten sen toisen opettajan. Naispuolisen. Ei todellakaan niin vaativan kuin Hän. Ennemminkin sellaisen yläastetasolle sopivan. Minä turhauduin. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, jotta olisin saanut aineesta itselleni kiinnostavamman. Lopulta ohimennen sanoin Hänelle, että mielelläni ottaisin Hänen kurssinsa muistiinpanot, koska me emme omallamme sellaisia saisi. Ja ainakin ne lisätehtävät, joita Hän teetti. Vaan olisihan minun pitänyt tietää paremmin… Opettajakollegat olivat Hänen heikko kohtansa. Siis siinä mielessä, että Hän ei sietänyt minkäänlaista arvostelua muita opettajia tai heidän menetelmiään kohtaan. Kysyessäni näitä Hänen kurssinsa tehtäviä, seurasi pitkä hiljaisuus, kylmä katse ja kehoitus olla tekemättä johtopäätöksiä ensimmäisten tuntien perusteella.

Ja jotta syksyni olisi varmasti ollut surkea, Hän todella taisi suuttua minulle tuosta kommentista. Tunsin Hänet kyllä siinä vaiheessa jo niin hyvin, että tiesin, ettei Hän pitänyt toisten opettajien arvostelusta, mutta luulin, että Hän tuon verran olisi kestänyt. Ilmeisesti sitten ei. Hän lakkasi puhumasta minulle ja minä kiduin toisen opettajan kurssilla. Paras esimerkki tästä toisesta opettajasta oli se, että vaikka minä en ollut mitenkään erittäin hyvä kyseisessä aineessa, sain tältä opettajalta kokeesta kympin, samoin koko kurssista. Häneltä en ikipäivänä olisi sellaista saanut. Hänen kokeissaan ylsin aina hikisesti yhdeksikköön.

Toisessa jaksossa kun saimme jo vapaammin valita kurssejamme, pääsin Hänen kurssilleen. Alkuun Hän ei sielläkään puhunut minulle mitään. Vähitellen Hän kuitenkin ilmeisesti pehmeni surkealle ilmeelleni ja alkoi ensin jutella tunneilla jotain puolihuolimatonta ja sitten tuntien ulkopuolellakin. Jälkikäteen ajatellen tässä olisi ollut Hänen tiensä ulos koko hommasta, jos Hän olisi niin halunnut. Hänen olisi vain tarvinnut jatkaa mykkäkouluaan ja kaikki keskustelut ja hulluttelut, joita aiemmin oli, olisivat olleet historiaa. Mutta minä olin nälkäinen kuin syömälakossa ollut aktivisti ja hakemalla hain tilanteita, joissa saatoin Hänelle sanoa jotain pientä ja joissa Hänen oli helppo kommentoida minulle jotain. Toisen jakson loppuun mennessä olimme palanneet entiseen. Hän ei päässyt ohitseni sanomatta jotain. Eikä minun enää tarvinnut keksimällä keksiä asiaa, vaan Hän hoiti sen keksimisen. Oli sinällään helpottavaa huomata, että joskus Hänenkään terävät aivonsa eivät saaneet mitään kovin älykästä aikaiseksi, vaan kommentit kuulostivat yhtä älykkäiltä kuin omat “kummallinen laatta tuossa” -viritykseni. Kun Häneltä pääsi näitä lipsauksia, minä yritin olla virnistelemättä älyttömästi, hymyilin vain ja lähdin Hänen juttuunsa mukaan. Mitäpä muutakaan olisin tehnyt.

Se mikä teki syksystäni edelleen jatkuvaa marraskuuta, oli Sanna. Ei Sanna siis sinällään. Mutta Hänen huomionsa Sannalle. Siinä missä minä sain aineisiini ja kokeisiin hulluttelevia kommentteja, Sanna sai kannustavia. Siinä missä minä jouduin pyytämään Hänen ensimmäisen kurssinsa lisämateriaalit Jannalta, Sanna sai ne suoraan Häneltä. Avuksi. Vaikka oma tilanteeni Hänen suhteensa parani syksyn mittaan, en pystynyt ohittamaan Hänen huomiotaan Sannalle. Se sai minut taas epäilemään itseäni ja ennen kaikkea Häntä. Se tuntui jälleen kertovan minulle, ettei kaikessa, mitä minä olin näkevinäni, ollut Hänen puoleltaan mitään ihmeellistä.

“Jos sä tahdot niin, et enää koskaan ole levoton.
Jos sä tahdot niin, kaikki minun myöskin sinun on.
Jos sä tahdot niin, otan sinun uskontosi.
Jos sä tahdot niin, on mulle valheesikin tosi.
Jos sä tahdot niin, muutan kirjoille Andorraan,
Jos vielä siellä sut nähdä saan.

Sillä ilman sinua hukun öihin sekaviin
Ja ilman sinua, no niin…
Ilman sinua olen puolitiessä helvettiin…”

Kummallisten tapahtumien kesä. 27.8.2010

Kuten arvata saattaa, en kesän alussa ollut mitenkään loistavalla tuulella.  Pyörittelin toisaalta mielessäni kaikkia Hänen sanomisiaan ja tekemisiään, toisaalta mietin ja murehdin tulevaa syksyä ja koko pitkää kesää. Edes alkukesän pari leiriä, joilla Arin kanssa istuin taas yöt juttelemassa, eivät piristäneet. Toisaalta niistä leireistä oli se ilo, että sen kesän rippileireille ei ollut riittävästi isosia ja kun satuin ensimmäisenä suuni avaamaan niin minut otettiin jo heti ensimmäiselle kesän leirille, vaikka en vielä ollutkaan käynyt koko isoskoulutusta. Meidän seurakunnassamme rippileireille käytiin kaksivuotinen koulutus, jotta ikäeroa riparilaisiinkin ehtisi tulla vähän enemmän.

Leireissä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, paitsi että leireistä ensimmäisellä tapasin Markun. Minua vuotta vanhemman isosporukoissa pyörivän Nuuskamuikkusen. Hän oli mukava ja hyväntuulinen kaveri, jonka kanssa hassuttelimme ensimmäisellä leirillä oikein urakalla ja vähän taisimme ihastuakin toisiimme. Leirin tuoksinassa vetäjänä toimiva pappi ilmeisesti huomasi molemminpuolisen tykästymisemme ja työnsi meitä entistä enemmän yhteen: olimme pari jokaisessa mahdollisessa leikissä ja paikassa, mihin ikinä pappimme sai meidät tungettua. Sen leirin aikana sain myös ensimmäisen suudelmani Markulta. Se oli suloista, mutta ei sen enempää. Toisaalta Markku oli varsinainen häntäheikki ja aloittikin heti leirin jälkeen seurustelun erään leiriläisen kanssa. Se kieltämättä hiukan loukkasi ylpeyttäni, mutta ei mitään sen syvempiä tunteita. Ja toisaalta, seuraavan leirin jälkeen hän löysi uuden tytön siltä leiriltä ja tälle edelliselle tytölle se oli melko kova paikka… Joten olin ihan onnellinenkin sillä hetkellä siitä, että olin vielä niin kiinni tunteissani ja vereslihalla Hänen suhteensa, etten voinut mitään Markkua sen vakavammin edes ajatella. Kokemuksena se sinällään oli kyllä piristävä, koska siihen saakka eivät ikäiseni pojat olleet kiinnostaneet minua vähääkään enkä minä heitä.

Mutta toisaalta myös tämä toinen puoli sai vahvistusta sen kesän aikana. Se ensimmäisen leirin pappi, joka meitä Markun kanssa yhteen järjesti, oli mies. Hiukan vanhempi mies. Enkä minä kyllä hänestä ajatellut mitään. Muuta kuin että hän oli ärsyttävä yrittäessään työntää minua Markun syliin niin ilmiselvästi. Mutta tämäkin mies pääsi yllättämään. Leirin loppupuolella seisoskelin laiturilla iltasella jolloin olisi jo itseasiassa pitänyt olla sisätiloissa. Mitäs muutakaan siellä mietiskelin kuin Häntä, olin aika alakuloisissa tunnelmissa ja omaan maailmaani vaipuneena. Yhtäkkiä tämä pappismies tallusteli laiturille häiritsemään ajatuksiani, en reagoinut hänen tuloonsa mitenkään, vaan jatkoin tuijottelua järvelle. Eipä tämä miekkonenkaan sanonut ensin mitään, kunnes ihan varoittamatta nappasi minut halaukseen niin, että minä nojasin edelleen laiturin kaiteeseen ja hän takaapäin kietoi kätensä ympärilleni ja nojasi leukaansa päälakeeni. Eikä hän sanonut mitään vielä siinäkään vaiheessa. Minä olin aivan pöyristynyt. Halailin kyllä mielelläni ihmisiä, mutta vain ystäviäni, muiden suhteen pidin hyvin tarkkaa lukua omasta henkilökohtaisesta reviiristäni eikä tällainen mielestäni käynyt päinsä alkuunkaan. Olin niin järkyttynyt, etten osannut sanoa mitään enkä tehdäkään. Mies vain nojaili päähäni kädet tiukasti ympärilläni ja minä tunsin oloni todella kiusaantuneeksi ja tukalaksi. Enkä osannut sanoa mitään vielä silloinkaan kun tunsin yököttävällä tavalla liikahtelua hänen housuissaan. Seisoin paikallani, tuijotin sitkeästi järvelle ja varoin, etten nojannut vähääkään papin puoleen. Varttitunnin hän siinä jaksoi minua pidellä, kunnes huokaisi ja totesi, että eiköhän ole korkea aika lähteä nukkumaan. Hän lähti sen sanottuaan. Minä jäin vielä laiturille ja tunsin itseni hölmöksi. Jälkikäteen ajatellen olisi varmaan pitänyt sanoa, että: “Laske irti, ole hyvä”, mutta olin niin järkyttynyt henkilökohtaisen tilani loukkauksesta yllättävältä taholta, että menin sanattomaksi.

Hiivin nukkumaan vasta pitkän ajan kuluttua ja vielä sängyssäkin pyörittelin papin käytöstä mielessäni. Minusta oli mukavaa, että minua pidettiin viehättävänä varsinkin vanhempien miesten suunnalta, mutta halusin itse kyllä päästä valitsemaan ne, jotka minuun pääsivät koskemaan edes sormenpäällään. Jos kyseessä olisi ollut Hän, olisin onnesta soikeana – olisin varmasti myös toiminut – mutta tässä tapauksessa koin vain puistatuksia. Mietin, olinko antanut jotain signaaleja papin suuntaan, joista hän olisi voinut jotenkin päätellä, että halusin häneltä jotain, mutta en saanut sellaista päähäni. En ollut oikeastaan huomannut koko ihmistä ennen sitä iltaa, enkä olisi halunnutkaan huomata. Nyt hänestä tuli ihminen, jota en taatusti koskaan unohda, ikävä kyllä.

“Please close your ears and try to look away
So you’ll never hear a single word I say
and don’t ever come my way.

Leave me alone, it’s nothing serious.
I’ll do it myself, it’s got nought to do with you
and there’s still nothing you could do…”

Rakkautta on… 15.6.2010

Niinä parina viimeisenä viikkona en juuri nähnyt Häntä. Hän lähti valvojaksi erään toisen luokan luokkaretkelle eikä meillä enää ollut kuin yksi Hänen tuntinsa tuon jälkeen. Lisäksi minä olin tietenkin tyhmyyttäni tunkenut itseni mukaan tukioppilastoimintaan, joten se ainoakin tunti meni minulta ohi, koska kuudesluokkalaiset tulivat tuolloin tutustumaan tulevaan opinahjoonsa ja tukioppilaana sain oman ryhmän, jota kuljetin ympäri koulua. Toisaalta osa tuota päivää on myös painunut mieleeni erityisen tarkasti siitä samaisesta syystä.

Kutosten kuljettamiseen kuului vierailut eri aineiden tunneilla, joten vein oman ryhmäni Hänen tunnilleen silloin kun meidän luokallamme oli tunti. Hän oli varsinaisella näytöstuulella; piirteli pilakuviaan taululle, keksi enemmän ja vähemmän fiksuja tehtäviä ja nälvi meitä siinä parhaansa mukaan. Hänen nälväistyään minua erityisen kekseliäästi, puuskahdin kutosille, ja samalla Hänelle, Hänen olevan taas tosi “mukava” ja viehättävä meitä kohtaan. Sen Hän kielsi saman tien, kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi: “Minähän rakastan teitä kaikkia. Tämä on vain minun tapani osoittaa se. Mitä enemmän minä jotakuta piikittelen, sitä enemmän minä tästä pidän”. Se sai minut hiljaiseksi. Mielessäni pyöri filmi niistä kaikista keskinäisen kehumisen kerhon hetkistä, joita olin Hänen kanssaan vuosien saatossa jakanut. Tunsin kalpenevani ja tuijotin Häntä edelleen. Hänkö ihan tosiaan piti minusta? Hän virnisti minulle pienesti, katse edelleen silmissäni ja tokaisi jotain siitä, miten meikäläisen kaltaisen räpättäjänkin saa toisinaan hiljaiseksi, ja ah, mikä autuus se olikaan. Edelleen Hän katsoi minua ja minun mielessäni pyöri vain Hänen sanansa “minähän rakastan…” Ikävä kyllä, toinen ryhmä tulevia seiskaluokkalaisia pyrki samalle tunnille, joten meidän oli poistuttava. Jollain ilveellä sain itseni liikkeelle ja ilmeisesti ihan kunniallisesti hoidin päivän loppuun. Itse en koko päivästä oikeastaan muista muuta kuin sen hetken Hänen tunnillaan. Jälkikäteen mietin Hänen sanojaan pitkään. Ehkä niissä piili totuuden siemen. Hän oli niin spontaanisti sen sanonut ja toisaalta meidän keskinäistä kanssakäymistämme olivat aina vakavien keskustelujen lisäksi sävyttäneet molemminpuoliset kekseliäät (varsinkin Hänen puoleltaan) ja ivalliset (enemmän minun puoleltani) tölväisyt, joita toiset oppilaat kuuntelivat järkyttyneenä ennen kuin tottuivat ja toiset opettajat pyörittelivät päätään. Nykyaikana sitäkään ei varmaan ymmärrettäisi, vaan joku oppilas kertoisi vanhemmilleen ja vanhemmat tekisivät valituksen. Tai joku toinen opettaja järjestäisi minulle rangaistuksen solvaamisesta. Ehkä Hän todellakin piti minusta. Vaikka “rakastaa” oli lipsahtanut Hänen huuliltaan (Hän ei todellakaan ollut mikään tunneilmaisujen suurkuluttaja, hyvä jos sai sylkäistyä suustansa _pitävänsä_ kahvista), en hetkeäkään ajatellut sitä kohdistetuksi minuun. Hänhän oli sen sanonut monikossa, tarkoittanut meitä kaikkia. Mutta Hän taisi tosiaan pitää minusta.

Seuraavan kerran näin Häntä sitten vasta kevätjuhlassa. Hän oli jälleen järkyttävän komea puvussaan. Minä olin mustassa minimittaisessa mekossa ja tunsin pitkästä aikaa itseni melko nätiksi. Juhlassa itsessään ei sinällään ollut mitään ihmeellistä. Riemua koulun loppumisesta, hiukan haikeutta siitä, että kaikki eivät jatkaisi lukioon. Pidimme Jarnon kanssa puheen koulunsa päättävien puolesta ja ainoa, joka sen taisi ymmärtää oli Hän, hekottelusta päätellen. Juhlan jälkeen jäimme osan porukkamme kanssa vielä koulun pihalle. Lauloimme koulun kuorossa ja menisimme vielä lukionkin juhlaan laulamaan. Väliaika meidän piti kuluttaa jossain ja musiikinopettajamme oli luvannut tarjota kahvit. Odottelimme häntä pihalla ja osa pojistakin jäi vielä juttelemaan kanssamme. Hetken päästä Hänkin tuli pihalle ja jäi juttelemaan kanssamme, vaikka oli ilmiselvästi menossa jonnekin. Hän katsoi minua pitkään ja vaikka sanoinkin tunteneeni itseni nätiksi, Hänen perinpohjainen silmäilynsä sai minut tuntemaan itseni suorastaan kauniiksi. Hän ei tuntunut saavan silmiään irti sääristäni ja toisaalta silmistäni. Olin suorastaan imarreltu. Hän jutteli aivan jotain järkevää toisten kanssa ja tuijotti sääriäni:)

Jotenkin siinä päädyttiin molemminpuolisiin kiittelyihin, ikävästi hyvästien malliin. Pojat kättelivät Hänet, toivottelivat hyviä kesiä ja jatkoja. Jotenkin me tytöt jäimme tästä ensimmäisestä kättelyaallosta pois, joten hetken päästä minä ajattelin ottaa härkää sarvista ja näyttää muille tytöille mallia. Ilmoitin aikovani halata Häntä eikä Hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Hän koppasi minut tiukkaan syleilyynsä, puristin Häntä kuin henkeni hädässä. Hän silitti toisella kädellään hiuksiani ja kuiskasi korvaani “kiitos”. Seisoimme iäisyyden niin. Ja toisaalta aivan liian vähän aikaa. Jotenkin järkeni sanoi, että paras pitää halaus järkevän mittaisena, lähinnä yleisömme vuoksi. Jotenkin siinä sitten kävi niin, että toiset tytöt päätyivät niin ikään kättelemään Hänet. Tunsin itseni hiukan hölmöksi kun olin sillä tavalla silmät kyynelissä roikkunut Hänen kaulassaan. Toisaalta, oloni tuntui siinä Hänen sylissään niin onnelliselta. Niin täydelliseltä. Oikealta.

Tämän jälkeen näin Häntä enää ennen lukion juhlaa kun Hän toi oman luokkansa saliin ja istuimme kuoron kanssa odottelemassa esityksen alkua. Värisin hiukan, Hän huomasi sen ja tuli oppilaistaan, opettajista ja juhlakansasta huolimatta luokseni kysyvä ilme kasvoillaan. Hänestä ja tilanteesta värinäni johtui, mutta sanoin syyksi, etten tuntenut kuuluvani sinne. Hän hymyili ja sanoi, että ensi syksynä kuuluisin. Lukion rehtori kutsui Häntä, joten Hän lähti menemään siihen suuntaan. Hän vielä katsoi minua sillä tavalla kuin vain Hän osasi ja sanoi, että hyvin se menisi. Jostain syystä uskoin Häntä. En tosin ajatellut niinkään kuoroamme, vaan tulevaa. Ensi syksyä, lukiota. Häntä. Hyvin se menisi.

“Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan.

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan…”

Leijaillen 3.6.2010

Jännitin luokkaretkeä seuraavaa koulupäivää niin paljon, etten juuri kyennyt nukkumaan yöllä. Mietin satoja erilaisia skenaarioita mielessäni: että Hän ei olisikaan tajunnut, keneltä kirje oli, että Hän oli tajunnut ja oli siitä lähinnä huvittunut / kauhuissaan / vihoissaan / järkyttynyt ja niin edelleen. Että Hän oli tajunnut, mutta ei välittänyt pätkääkään… Koko yön kuvittelin kaikki pahimmat reaktiot mielessäni enkä antanut itseni edes ajatella, että niitä hyviäkin voisi olla. Vaan enpä minä Hänen reaktiotaan olisi osannutkaan kuvitella.

En nähnyt Häntä aamulla, mutta kun menimme syömään, Hän oli jo ruokalassa. Hän katsoi minua todella pitkään ja aika vakavana kun jonottelin ruokaani. Sekosin pelosta ja Hänen katseestaan niin pahasti, että tiputtelin ruokailuvälineeni lattialle. Nolona poimin ne ylös ja hiusteni takaa huomasin Hänen hymyilevän ja pyörittävän päätään itsekseen vähän sellaisella “mahdoton tapaus” -tyylillä. Hän nousi ja lähti juuri kun minä pääsin istumaan, pettymys kerkesi jo läikähtää vahvasti mieleeni, kunnes huomasin, että Hän palasi takaisin ja meni juttelemaan parin pöydän päässä meistä istuvien luokkamme poikien kanssa. Hän jutusteli heidän kanssaan suunnilleen niin kauan, että olin saanut suurimman osan sapuskastani syötyä. Ja koko ajan Hän katseli minua poikien päiden yli. Syömiseni oli hiukan haasteellista, koska tunsin käteni tärisevän ja mietin koko ajan, mitä Hän mahtoi ajatella.

Lopulta Hän lähti poikien luota ja näin ikään kuin hidastettuna, kuinka Hän käveli minua (tai tietenkin meitä, pöydässä istui koko porukkamme) kohti, katse kasvoissani. Kasvojeni tuntemuksista päätellen vaihdoin väriä kalkkilaivan kapteenista paloauton punaiseen siinä muutamassa hassussa sekunnissa. Hän piti katseensa minussa, silmissäni ja sanoi minulle vieraalla, lähes pehmeällä äänellä: Selvisit sitten hengissä takaisin. En osannut kuin nyökätä siihen. Hän hymyili ja alkoi kysellä matkastamme. Jumiuduimme siihen koko lopuksi ruokatunniksi ja jutustelimme niitä näitä reissustamme. Mieleni olisi tehnyt kirkua, etten välittänyt palaneen puupennin vertaa matkastamme, mutta mikämikämikä oli se katse ja ennen muuta se pehmeä äänensävy?!? Tietenkään en tehnyt niin, vaan pelasin kiltisti Hänen säännöillään. Jälkikäteen Anni kertoi, että se sävy oli kyllä ollut kuultavissa muillekin, koska kun Hän sen sanoi, koko pöydällinen oli vilkuillut toisiaan “mitä riivattua” -ilmeillä. Seuraava tunti, joka oli Hänen ainettaan, meni samalla linjalla. Hän jutteli kanssamme matkasta, piti silmänsä pääosin minussa ja kerrankin emme koko tunnin aikana oppineet mitään.

Minä en tiennyt, mitä olin odottanut, mutta ainakin tämä reaktio sai minut kulkemaan tunnilta toiselle hymy kasvoillani ja ajatukset tuhansien kilometrien päässä. Minä leijuin. Hän tiesi minun lähettäneen kirjeen. Ei mikään muu voinut selittää tätä. Eikä se siihen loppunut.

Hän alkoi tulla aina juttelemaan kanssani kun näki minut pihalla. Ensimmäisellä kerralla olimme ottamassa aurinkoa keskipihalla ja Hän omalta tunniltaan tullessaan suunnisti suoraan luoksemme, kyykistyi minun jalkojeni juureen ja sanoi: “Tästähän voisi päätellä aurinkoenergian olevan ihmislajin pääasiallinen energianlähde”. Muistan sen vieläkin sanatarkasti kaikkine äänenpainoineen, koska siitä se sitten lähti, ihan uudenlainen suhtautuminen minuun. Kyllä Hän jutteli toki muillekin, väkisinkin ihmiset osallistuivat keskusteluihin kun vieressäni istuivat, mutta Hän tuli aina luokseni ja kyykistyi minun eteeni. Ja katsoi minua niin tiiviisti, että hengästyin. Ilmeisesti Hän ei niinä viimeistä edeltävinä viikkoina enää välittänyt vähääkään siitä, mitä muut ajattelivat.

Parin viikon päästä opettajakunnastamme osa oli lähdössä tutustumismatkalle Viipuriin ja he parveilivat siinä pihassa kuin lokit kalansaaliin ympärillä, minä istuin syventyneenä matemaattisiin ongelmiin kun Hän jälleen tuli pihalle. Muut opettajat huutelivat Hänelle ja vitsailivat retkestään, Hän hymähteli ja suuntasi jälleen minun luokseni. Minun reaktioni oli varmaan melko ilmeinen kaikille. Että minä inhosin naamani värinvaihtamisherkkyyttä. Hän istahti viereeni ja aloitti jutustelun villeistä matkatunnelmista. Minun kanssani. Välittämättä toisten opettajien Hänelle huutelemista kommenteista ja kyselyistä. Välittämättä siitä, että suurin osa koulumme opettajakunnasta näki Hänen istuvan MINUN lähelleni. Keskustelevan kanssani. Hymyilevän minulle hyväksyvän huvittuneena. Katsovan minua silmiin.

Minä rakastin Häntä niin suunnattomasti, etteivät ne kaikki tunteet tuntuneet sopivan sisälleni.

“Kadotettu maailma meihin yössä tuijottaa:
Jupiterin sirppi monoliitin takaa heilahtaa…
Halki valovuosien ja miljoonien tarujen
me hetken elettiin kuin kaikki olis meidän -
yksin meidän niin!

Ja mä niin sua rakastan,
yhä niin sua haluan,
vaikket sitä huomaa -
vaikket sitä nää
ehdit ymmärtää!”

Sano se kirjeellä. 29.5.2010

Kevät meni sen saman hämmennyksen vallassa. Välillä Hän oli minulle enkeli, välillä paholainen. Toisinaan juttelimme pitkään, minun elämästäni, elämästä yleensä, kirjoista. Kaikesta paitsi Hänen elämästään. Yökoulun jälkeen Hän tuntui hiukan taas lämpenevän minulle, hän odotteli minua tuntien jälkeen ja jäi kanssani juttelemaan myös muulloin kun sattui sopivassa saumassa tulemaan vastaan. Jotenkin kaikessa oli kuitenkin haikea sävy ja lopullinen tunnelma. Ehkä se tunnelma oli vain minun mielessäni, mutten millään saanut pois päästäni ajatusta, että tämä oli viimeinen kevääni tässä koulussa. Olin kyllä hakenut samassa pihapiirissä olevaan lukioon ja Hän kyllä opetti myös siellä, mutta ei ollut mitään takeita siitä, että saisin Hänet sielläkin opettajakseni. Joten olin maailmanlopun tunnelmissa.

Meidän luokkaretkemme lähestyi. Olimme poikkeuksellisesti saaneet luvan matkustaa ulkomaille, naapurimaahan vain, ei sen pidemmälle, mutta ulkomaille yhtä kaikki. Muut olivat innoissaan, minulle sekin oli ylimääräiset kolme päivää poissa Hänen luotaan. Aika oli muutoinkin käymässä vähiin… Ja tästä tunnelmasta sitten kumpusi seuraava epätoivoinen tekoni. Päätin kirjoittaa tarinan. Tarinan tytöstä, joka on niin hullu, että kurkottelee kuuta taivaalta, vaikka tietää, ettei kuu voi olla tytön oma, että kuu voi ainoastaan loistaa tytönkin suuntaan. Hioin tarinan yksityiskohtia toista viikkoa ja vielä mietin, kannattaisiko minun sitä edes Hänelle lähettää. Lopulta päätin, että lähetän sen niin, että kun Hän sen saa, olen silloin luokkaretkellä enkä Hänen silmiensä alla jännittämässä. Olin taas tyypillinen teinityttö, en allekirjoittanut tätä kirjemuotoista tarinaa mitenkään, mutta toisaalta olin käyttänyt paljon sellaisia minulle ominaisia sanontoja, lauseita, kuvailuja, että tiesin Hänen tietävän, kenen kirjoittama tämä tarina oli. Ja Hänen olisi pitänyt kyllä jo tunnistaa kirjoitustyylinikin.

Luokkaretki itsessään oli mielenkiintoinen. Valvojina meillä oli parin luokkakaverini äitien lisäksi oma luokanvalvojamme ja Topi. Kyllä. Se sama Topi, jonka kanssa puolivahingossa päädyin tuttavallisiin väleihin. Minä olin vuorotellen innoissani matkakohteestamme, kauhuissani lähettämäni kirjeen vuoksi ja suruissani kaivatessani Häntä. Matkalla vietin paljon aikaa luokkamme pojista fiksuimman – Lassin -kanssa. Hän oli samanlainen kirjatoukka kuin minäkin ja meillä oli hauskoja hetkiä niin matkalla kuin erilaisissa tutustumiskohteissammekin. Siitä tietenkin taas saimme kuulla milloin keneltäkin, mutta emme antaneet sen häiritä. Itse tiesimme olevamme vain ystäviä.

Se, mikä minua retkessä varsinaisesti hämmensi, oli Topi. Hän tuntui hakeutuvan lähettyvilleni yllättävän innokkaasti ja kuvittelin jo olevani suuruudenhullu kun ajattelin, että Topi teki sen tahallaan. Mutta jotenkin en sitten ilmeisesti ollutkaan. Kävimme tutustumassa erääseen upeaan historialliseen kartanoon, ulkoalueita kierrettäessä minä jäin kartanon lammella olevalle laiturille istumaan, ajatukset jossain kotikontujen suunnalla. Muu porukka jatkoi matkaa ja minäkin sitten juoksin muun porukan kiinni. Kun sain heidät kiinni, käynnissä ollut kiihkeä supina lakkasi ja täydellinen hiljaisuus ympäröi minut. Kaikki varmaan tietävät tilanteen ja tunteen: tietää itse olleensa keskustelun kohteena. Lopulta tiukkasin, että mitä hiivattia nyt olin tehnyt. Janna ja Anni sitten kertoivat, että kun olin laiturilla istuskellut, Topi oli ollut ilmeisen vaikuttunut maisemasta, koskapa oli ottanut useamman valokuvan minusta mietteissäni. Tokaisin heille, että ilmeisesti moinen asetelma oli vain kiehtonut hänen taiteellista silmäänsä ja kuittasin koko supinan sillä. Mutta kyllä se kieltämättä sai minut mietteliääksi. Varsinkin kun laivamatkalla takaisin istuin kannella yksinäni tuijottelemassa tyhjyyteen ja Topi ilmestyi viereeni. Hän vain istui siinä, sanoi silloin tällöin jonkin sanan ja istui taas. Ylemmällä kannella kuulin lievästi juovuksissa olevien luokkakavereideni melko suureen ääneen toitottavan, että istuimme siellä ja mitähä meidän välillämme oikein oli. Topi hymähteli kuulemilleen kommenteille, minä en edes äännähtänyt.

Tavallaan olin kauhuissani. Tarkoitukseni ei ollut saada Topia viihtymään seurassani tai innostumaan minusta muutenkaan. Emme koskaan puhuneet valokuvista (joita kyllä näin myöhemmin, tunsin itseni jopa kauniiksi katsoessani niitä) tai siitä tuntien hiljaisuudesta kannella. Mutta välimme eivät kyllä myöskään palanneet entiseen huolettomuuteen. Tunsin oloni hiukan vaivautuneeksi hänen seurassaan ja hän varmaan sen vaistosi. Tunsin itseni myös pitkästä aikaa nöyräksi: En koskaan nähnyt itseäni tyttönä, joka herättäisi kovin suuria, tai edes pienempiä, tunteita kenessäkään. Mutta ilmeisesti välittömyyteni oli purrut Topiin ainakin jollain tavalla.

Mutta minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta kuin Hän. Häntä ajattelin koko senkin ajan kun istuin kannella Topin kanssa. Ehkä Topi vaistosi senkin. Olin kauhuissani ajatellessani kirjeeni seurauksia.

“Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon,
tuuli tyyntyneeltä näyttää, haahka ui kaislikkoon
ja kun hiljaa katsot rantaa olet lehdetön puu;
en voi vastausta antaa, nyt sen saa joku muu…

Jossain kauempana kuljen ja ihmettelen:
miks’ itket etkä huomaa, että luonas en
minä ollutkaan milloinkaan;
se minä ollut en ollenkaan…..”

Mustasukkaisuuden lonkerot ja hämmentävä yö. 3.5.2010

Kevät jatkui samaan malliin. Välillä Hän jutteli minulle, luennoi minulle, katsoi minua niin kuin ei ketään muuta olisi ollut olemassakaan. Välillä Hän tuntui järkiintyvän ja kääntyi pois, jos kuljin ohi, ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota tunnilla ja vältteli muutoinkin. Minua tämä hämmensi ja ahdisti. Epäilin mielenterveyttäni muutoinkin ja tämä sai minut vielä ahdistumaan niin, etten aina osannut nukkua. Lopulta olin niin väsynyt, että nukuin pari päivää putkeen keskellä viikkoa. Se sai minut sen verran säikähdyksiin, että yritin tietoisesti olla ajattelematta Häntä iltaisin, jotta saisin unen päästä kiinni. Kävin pari tuntia ennen nukkumaanmenoa rankalla lenkillä tai uimassa muutaman kilometrin, jotta varmasti olisin yön tullessa väsynyt. Tolkutin itselleni, että olivat tunteeni mitkä tahansa, minun oli kuitenkin huolehdittava itsestäni. Vähitellen opin senkin taidon ja aloin nukkua suurin piirtein normaaleja yöunia.

Yksi syy ahdistukseeni oli jäytävä mustasukkaisuus. Ihminen on irrationaalinen niin monen asian suhteen, mutta tämä oli kyllä minun kompastuskiveni. Ystävistäni Sanna ei ollut Hänen aineessaan kovinkaan hyvä ja Hän oli sen huomannut. Sanna oli sellainen viljanvaalea tyttö; pitkät, paksut hiukset, kesätaivaan väriset suuret silmät ja hiukan ihmettelevä perusilme ja hiljainen luonne. Hän alkoi antaa Sannalle ylimääräisiä vinkkejä, mitä tämän kannattaisi lukea, mistä löytyisi kirjoja, jotka voisivat auttaa Sannaa, alkoi kysellä Sannan kuulumisia edistymisen suhteen ja tarkisti, oliko Sanna varmasti ymmärtänyt, mitä oli opiskeltu. Toisaalta rakastin Häntä sen vuoksi entistä enemmän. Hän huomasi, että Sannalla oli vaikeaa ja halusi auttaa. Toisaalta kiehuin raivosta! Minut Hän sivuutti päännyökkäyksellä ja tuskin vilkaisikaan, Sannan kuulumisia Hän tuli erikseen kysymään. Minä en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sanna herkkävaistoisena ihmisenä tajusi tunteeni ja kertoi, ettei ajatellut Häntä muuna kuin opettajana ja tuskin Hänkään Sannaa sen enempää mietti. Mutta mistäpä sen olisi voinut varmaksi tietää, niin kuin Sannallekin sanoin. Minuakin Hän oli kohdellut erityisellä tavalla, oliko sekin vain pelkkää ystävällisyyttä? Ja kun en tarvinnut apua Hänen aineensa kanssa sen enempiä, sain olla rauhassa?! En kestänyt näitä mietteitäni enkä voinut kestää myöskään vastenmielisyyttä, jota tunsin Sannaa kohtaan Hänen vuokseen. Sanna oli kuitenkin ollut ystäväni ensimmäiseltä luokalta lähtien, joten eikai yksi mies voinut tilannetta noin vain muuttaa? Siinä sen huomasi, kuinka sekaisin minä olin Hänestä mennyt.

Kevään korvalla järjestimme yökoulun. Meillä oli hyvä luokka ja halusimme tehdä jotain normaalista poikkeavaa keskenämme. Saimme rehtorilta luvan ja valvojiksi saimme oman luokanvalvojamme lisäksi Hänet. Monenmoista touhua oli menossa, toiset pelailivat sählyä, osa porukasta katseli leffoja kirjastossa ja jotenkin minä ajauduin hengailemaan ATK-luokassa oman ystäväporukkani kanssa. Illan mittaan Hänkin sinne eksyi ja alkoi selailla aikaansaannoksiamme. Olimme nimittäin erään kurssin puitteissa rakennelleet luokallemme kotisivuja ja sieltä löytyi jokaiselta jotain aikaansaannoksia. Hän istahti viereiselleni koneelle ja alkoi naureskella ääneen hengentuotteillemme – ja kommentoida niitä minulle. Lopulta omasta touhuamisestani ei tullut enää mitään vaan jämähdin lattialle Hänen jalkojensa juureen seuraamaan kun Hän kävi sivu sivulta läpi tekeleitämme. Siihen ilmestyi muutakin porukkaa, mutta minä pysyin lattialla, Hän oli nimittäin siirtänyt jalkansa niin, että olkapääni nojasi Hänen polveensa. Hauskaa minulla oli vaihtaessamme joukolla kommentteja sivuista ja vaikka lihaksiani särki samassa asennossa istumisesta, se sähköinen tunne, jonka Hänen polvensa (kyllä, naurettavaa) sai minussa aikaan, maksoi vaivan. Todellakin. Siihenkin tilanteeseen Hän toi Sannan. Kommentoimalla tämän sivua sävyllä, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn ja mieleni olisi tehnyt tarrata hampaillani lähimpään nilkkaan (joka tietenkin oli Hänen) kiinni kuin terrieri ja ravistaa kunnolla!

Puolen yön jälkeen siirryimme kahville opettajien huoneeseen ja istuimmekin siellä suunnilleen neljään saakka yöllä. Hän tuntui tässä kohtaa unohtavan Sannan ja jutusteli kanssamme – no lähinnä minun kanssani – lukiosta, toi kirjoja näytille ja unohtui puhumaan politiikkaa pitkäksi aikaa. Siitä päästiin taas lukioon ja kokeiden luetunymmärtämistehtäviin, joita Hän myös toi näytille. Siinä nipussa oli artikkeli sosiaaliturvan väärinkäyttäjistä, joista keskustelimme niin ikään pitkään. Siinä Hän tuli sanoneeksi, että minun pitäisi muistuttaa Häntä sitten lukion viimeisellä kurssilla (Hän piti selviönä, että tulisin yläasteemme yhteydessä olevaan lukioon, mikä kyllä olikin aikomukseni, vaikka keskiarvoni olisi riittänyt myös kaupunkimme kahteen “hienompaan” lukioon helposti) tästä artikkelista ja herättää yleistä pahennusta toteamalla, että “muistat varmaan kun siitä silloin puoli kolmen aikaan yöllä puhuttiin”. Virnistin ja lupasin. Hän ei varmaankaan tajunnut, että Häntä koskevissa asioissa minulla oli norsun muisti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Hän lähti aamuyön puolella kotiinsa nukkumaan, jotta jaksoi seuraavana päivänä tulla töihin: meillä seuraava päivä oli vapaata. Hänen lähtönsä jälkeen minä menetin kiinnostukseni kaikkeen. Istuin sohvalla ja märehdin yötä mielessäni. Toisessa vaakakupissa oli Sanna. Toisessa Hänen polvensa ja monta tuntia jatkunut keskustelumme, johon ei juuri muita osallistunut. Minä en taas tiennyt, missä mentiin. Mikä alkoi kyllä lähes parin vuoden kokemuksella olla melkolailla tuttu olotila.

“Quit playing games with my heart
Before you tear us apart
Quit playing games with my heart
I should’ve know from the start
You know you’ve gotta stop
You’re tearing us apart
Quit playing games with my heart…”